Moi moi, mä oon Veeti, Lemmikkiterapia lemmikin kannalta

Lemmikkiterapia lemmikin kannalta — eli kun karvakuono ottaa homman haltuun

Moi moi, mä oon Veeti, se vekkuli bordercollie, ja nyt mä kerron teille, miten tää mun “lemmikkiterapia” oikeesti menee — ei ihmisten, vaan mun omasta näkökulmasta. Joo, ne ihmiset puhuu usein siitä, miten mä autan niitä olemaan onnellisempia, mutta hei, kuka auttaa mua? Tässäpä siis totuus, rehellinen ja vähän hassu tarina siitä, miten mä hoidan koko porukan — ja miten mä itse pääsen siitä voitolle.

Aloitetaanpa siitä, että lemmikkiterapia on mun mielestä vähän niinku mun oma salainen bisnes. Mä oon perheessäni vähän niinku se karvainen terapeutti, joka tuijottaa syvälle silmiin ja sanoo: “Oon tässä, älä huoli.” Mutta tiedättekö, mitä mä saan siitä vastineeksi? Rapsutuksia, herkkuja ja lähes joka päivä jonkun sohvannurkan. Ei paha diili, eihän?

Mutta hei, se on työläs homma olla terapeuttina! Mä joudun olla tosi kiltisti silloin, kun perheen emäntä on stressaantunut ja puhuu puhelimessa kuin joku maailmanmestari. Sillon mä hyppään sen syliin, kehrään (tai noh, mä haukun vähän pehmeämmin) ja katson sillä tavalla, että kukaan ei voi olla vihainen, kun mä katson näin söpösti. Se on mun salainen ase.

Parasta hommassa on kuitenkin ne hetket, kun perheen isä tulee kotiin ja heittää palloa. Mä pyörin ympäri kuin pieni pyörremyrsky ja saan kaikki nauramaan. Se on sitä terapiaa sekin — naurua, iloa ja vähän hulluttelua. Mä oon siis vähän niinku perheen oma stand-up-koira. Ja hei, joskus mä jopa vedän ne hassut temput esiin, jotka oon opetellut internetin opetusvideoista — kuten se, että osaan pyörähtää ilmaan ja pyytää nameja. Se saa kaikki hyvälle tuulelle!

Ja entäs se, kun mä kävelen remmissä pitkin katuja ja tapaan muita koiria? Siinä syntyy se oikea lemmikkiterapia: meidän oma klubi, jossa vaihdetaan hännänheilutuksia ja kerrotaan viimeisimmät haukkukommentit. Ja ihmiset, jotka näkee mut, tulee usein juttelemaan — se on kuin mun henkilökohtainen terapiapiste. Mä oon tähti, vaikken ite niin paljon välitä julkisuudesta.

Mutta tiedättekö, mikä on parasta? Se, että mä saan olla osa tätä perhettä, vaikka se tarkoittaa myös sitä, että joskus pitää antaa periksi ja sietää ne kummalliset vaatteet ja hassut lemmikkilaukut, joita ne ihmiset kuljettaa mukana. Mä en tajua niitä, mutta ne näyttää siltä kuin ne ois jonkun muotinäytöksen stailauksesta, ja hei, mä saan olla siinä mukana!

Joten, jos joku kysyy, miksi lemmikkiterapia on tehokasta, mä sanon: “Se on meidän yhteinen juttu.” Mä annan lohtua tassuillani, ja ne ihmiset antaa mulle rakkautta ja ruokaa. Me hoidetaan toisiamme, hassutellaan ja ollaan yhdessä — ja se on just parasta terapiassa.

Nyt mä meen vetämään pienen unet, että jaksan taas huomenna olla se maailman paras terapeuttinen karvakuono. Ja hei, muistakaa: joskus paras terapia on pelkkä hyvä nuolaisut ja kuppi vettä — tai vaikka ihan vaan se, että joku ottaa sut kainaloon ja sanoo, että “sä oot ihan paras.”

Veeti ulvoo vielä kerran: “Lemmikkiterapia rocks!”

Mitäs sanot? Haluutko, että teen lisää tällaisia karvaisia tarinoita?