Suomalaisuus, tää on sitä ku ollaan mukavasti hiljaa eikä tehä numeroo itestään, paitti jos on lätkän MM-finaali. Sillo huudetaan nii, et seinätkin juoksee karkuun, Suomen lippu toisessa kädes ja grillimakkara toisessa pääs suuta. Mää tarkotan, jos oot suomalaine, ni kyl sie tiiät – sarkasmi on rakkauden kiel ja halaamine on vähintää epäilyttävää toimintaa.

Kahvi juodaan mustana ku synkät ajatukset, ja santsikuppi on perusoikeus, ei mikää luksus. Sit ku mennään mökille, ni se on pakopaikka ihmisiltä – paitti naapurilta, jonka kans kiistellään kiukaan lämmitysoikeuksist niinku ois valtakunnallinen kriisi päällä.

Suomalaine on semmone, et kiroilee säässä ku säässä. Varsinki keväällä, ku lunta tulee vielä juhannuksenakin. Ja sit ku on kuuma, ni valitetaan siitäki. Mut silti rakastetaan tätä vitun maata ku perhettä, jota ei voi valita mut jota ei jätetä, ei ikinä. Jos joku tulis sanomaan Suomest jotaki pahaa, ni se ois varma turpaanveto – ihan huomaamattomast vaan, perkele.

Suomi on sitä, ku seisot kassajonos kaks metriä turvavälil luonnostaan, ja pelkäät ku joku kysyy et voiko auttaa. Ja sit huudat: "Ei saatana, kyl mää selviin!" Meillä on kaks kätt tekemist varten, ja kolmas varattuna joko taskulämmittimelle tai kaljalle – riippuu tilanteest.

Arkikieli on täsä sitä, et sanotaan asiat just niinku ne on, eikä kaunistella niinku ruotsalaiset tekee. Kaikki mikä ei toimi, korjataan jesaril – ja jos ei toimi sillonkaan, ni se ei oo vika, vaan ominaisuus. Sit painetaan perse penkkiin ja tuijotetaan ikkunast ulos miettimättä mittää – tunti vähintää – ja se on meidän versio terapiast.

Tää on suomalaisuus: ku pistet villasukat jalkaa vaikka ois sandaalit, ja grillataan ku sielu palais. Talvel hakataan halkoi niinku ne ois kaikki elämän vääryydet. Tää on elämää, joka ei ehkä näytä miltään, mut tuntuu ihan kaikelta. Suomi on se hetki ku heräät aamulla ja mietit, et miks vitussa heräsit – mut sit näät ku pakkanen paukkuu ja tiiät, et oot kotona.