Ajomies – Kuoleman rattaille ei o pääsy kenenkään unelma
No siis, helkutti, Selma Lagerlöfin "Ajomies" o sellanen tarina, et jos joku lempo soikoon kuoleman ja kauhun yhdistelmä iskee sää takaraivoon, ni tämmönen teos o just sua varten. Tää kirja kertoo siitä, miten kuolema itte ajelee rattaita, ja se o hiton synkkää, mutta hei, pirskatti soikoon, niinku sanotaan, ei sitä pelkäämällä pääse eteenpäin. Tää on tarina siitä, miten vuoden viimeinen kuollut ottaa ajomiehen roolin ja sit kuljettaa kuolleiden sieluja kuoleman rattahissa. Just tommosta settiä, et heikommat kaatuu jo ensimmäisillä sivuilla.
Nonni, tää ajomiehen virka vaihtuu aina sille, joka sattuu vuodenvaihteessa heittämään veivit viimeisenä. Ei oo mikään herkkuhomma, mut jollainhan se pitää hoitaa. David Holm, tää päähenkilö, o sellanen juoppo, joka sit sattuu kuolemaan just sopivasti uudenvuodenyönä, ja sitten perskele, hänestä tuleekin se ajomies. Just niinku et kun tää tyyppi jo valmiiks o vinura ja paska elämässään, ni tottakai hänelle annetaan vielä se kuoleman vastuu. Ei siinä, varmaan ihan hyvä ettei kukaan pyytäny vapaaehtoisia.
Tää teos, joka on myäs tehty leffaksi, käsittelee paljolti kristillisiä teemoja, niinku anteeksianto ja katumus. Siis oikeesti, jos et o pyytämässä anteeksi jo ennen kuolemaasi, niin nonni, odotahan vaan, kohta oot kyydissä Kuoleman kanssa ja sitten ei oo enää mitää anteeksipyytämistä. No, eihän tää mikään ilosanoma o, mut hitto soikoon, mitä muutakaan odotit kauhuelokuvalta ja kirjalt? Tää Lagerlöf osas kyllä ottaa aiheen silleen, et lukija tai katsoja o kylmiltään ihan niinku persuksillaan siinä vaiheessa, ku ajomies ottaa ohjat.
No juu, kuvittelepa ittes rattaille istumaan. Siinä on sit tää viikatemies vieressä, ja rattait vetää kuolleiden sielut mukanaan, ku ne haetaan maailmasta. Ei mitään kevyttä, ei tosiaankaan. Tässä tarinassa Davidin pitää käydä läpi oma elämänsä, ja voi perskele, se ei oo mikään pikku tarkastelu. Kaikki, mitä se on tehny – hyvässä ja pahassa – tulee esiin. Tää on se hetki, jolloin moni tajuaa, et ois kannattanu miettiä, mitä on tullu tehtyä, ennen ku o myöhäistä. No, eiku sitten vaan kohti tuonpuoleista, vaikka sitä ei millään hiton tavalla haluis.
No niin, Ajomiehessä on myäs sellanen juttu, et se on ihan julmetun painajaismainen. Siis sellanen niinku unet, joista sää haluaisit herätä, mutta hitto, et pääsekään. Ne näkyt, joita David Holm kokee, o niin pirun outoja, et siinä vaiheessa pelottaa. Mut siellähän ne on – kaikki kuolleet, jotka sää oot ajomiehenä kuljettamassa eteenpäin. Tää koko homma pyörii siinä, et vaikka tää David on tehny elämässään aika julmetusti virheitä, niin anteeksianto ja katumus o ne jutut, jotka lopulta ratkaisee.
Victor Sjöströmin elokuva, joka pohjautuu tähän tarinaan, o myös hiton tunnettu tekele. Se tuli ulos jo vuonna 1921, ja se o ollu mykkäelokuvan kulta-aikoina yks kovimmista. Siis tommosta ajattomuuden fiilistä siinä on. Tämmöset vanhat leffat, joissa ei tarvii dialogia, ne iskee suoraan sinne, missä tunteet oikeesti asuu. Sjöström teki siitä elokuvasta just semmosen, et lempo soikoon, se painuu mieleen.
Ajomiehen tarina o sellanen, et sitä ei ihan helposti unohda. Vaikka se o pelottava, ja sen kuvasto on julmetun synkkää, niin siinä on syvä viesti. Se kertoo siitä, miten me eletään meidän elämä, ja mihin se elämä meidät vie, ku viimeinen hetki koittaa. Pitäis varmaan miettiä, miten käyttäytyy ja kohtelee muita, ennen ku ne rattat tulee hakemaan. Tämmöttis ajatukset ei o mitenkään kauhean kevyitä, mutta ne kuuluu elämään, niinku tää tarina niin pirskatin hyvin osoittaa.
