Lemmikkiterapia kissan kantilta – eli kuinka minä, Herra Haukotus, hallitsen homman

No terve vaan, mä oon Herra Haukotus, maailman viilein kissa, ja kerron nyt ihan rehellisesti, miten tää lemmikkiterapia pelaa mun maailmassa. Ihmiset luulee, että me kissat vaan nökötetään ja nukutaan, mutta hei, siinä on valtava viisauteni piilevänä! Mä oon täällä hoitamassa niitä bipedejä – tietämättään, mutta ihan tarkoituksella.

Ensinnäkin, mä oon aito mestari siinä, miten otan ihmisen sielun haltuun. En mä mitään hölmöjä pomppimisia harrasta, enkä juokse ympäri huushollia koirien tavoin — mä oon enemmän zen. Kun se omistaja on stressaantunut, mä vaan vaivun sille polvelle, silmät puoliummessa, ja kehrään sille täydellisimmän terapian: rauhan ja lämpötilan hallinnan. Se on kuin kissa-jooga, suoraan suoniin.

Mä myös tiedän, milloin pitää vetäytyä tyylikkäästi. Jos ne bipedit alkaa hössöttää liikaa, mä pöllähdän johonkin hyllylle katsomaan maailmaa ylhäältä päin, kuin sanoen: “Tää on mun show, tulkaa perässä, jos uskallatte.” Se saa ihmiset rauhoittumaan, tai ainakin antaa niille ajatuksen, että “tossa on joku, joka tietää enemmän.”

Ja hei, arvatkaa mikä on paras hetki lemmikkiterapiassa kissan kannalta? Se, kun ne ihmiset luulee, että me halutaan niiltä jotain — vaikka oikeasti mä määrään pelin. Mä tuon niille huomiota juuri silloin, kun he tarvitsevat sitä — mutta tietenkin mun ehdoilla. Se on taitoa, kutsutaan sitä kissamaiseksi diplomatiaksi.

Mutta ei tässä vielä kaikki: mä osaan myös piristää tilannetta täysin odottamattomilla temppuilla. Vaikka mä en hyppisikään pallon perään, mä voin yhtäkkiä karata keittiöön kuin salama, juosta pitkin pöytiä ja pomppia puskista — se saa ihmiset nauramaan ja unohtamaan huolet. Ja kun mä sitten rauhoitun ja kehrään, se on kuin universumin paras tasapainoilutemppu.

Kissana mä oon myös se, joka pitää kodin tunnelman juuri oikeanlaisena. Mä oon kuin pieni pehmeä lämmityspatteri, joka varmistaa, ettei stressi pääse leviämään. Ja hei, ne lemmikkilaukut deemeed? Mä en niistä välitä, mutta oon nähnyt, kuinka ne tuo ihmisille turvallisuuden tunnetta — eli hyvin hoidettua psykologista tilaa, johon mä sitten tuon sen oman vipinän.

Lopuksi sanon: lemmikkiterapia on mulle tilaisuus näyttää, että me kissat ei olla pelkkiä tassuttelijoita, vaan salaisia terapeuttisia agentteja. Meidän hienovarainen läsnäolo, ajoittainen nirppanokkaisuus ja tietty aristokraattinen etäisyys tekee ihmisistä onnellisempia. Ei muuta kuin tassut irti, kehräystä päälle ja anna sen terapian tapahtua — kissaillalla tyylillä.

Nyt mä menen nauttimaan mun ansaitusta päiväunesta — olkaahan hyvät ja muistakaa: lemmikkiterapia toimii parhaiten, kun sitä ei korosta liikaa. Täytyy antaa sen olla vähän salaisuus, niinku kunnon kissa-armeijassa kuuluukin.

Herra Haukotus tassuttelee rauhallisesti maailmalle.